sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Voi veljet, missä lienet...ollut?

Vuosi sitten tähän aikaan olin huoleton mies.

Olin laittanut blogini määräämättömäksi ajaksi jäähylle. Tehnyt tavoitteeni vuodelle 2014. Keskityin kivijalkatyöhöni, henkilökohtaiseen valmennukseen.

Kirjakin piti kirjoittaa, mutta ehtiihän sitä, ajattelin.

Viheltelin mennessäin. Ainakin siihen saakka, kun kävin lääkärilläni näyttämässä jännetulehduksen riivaamaa kättäni. Se oli matka, joka muutti minun elämäni.

Astuin purevasta pakkasilmasta sisään. Vastaanottoaulassa oli lämminta. Jätin takkini naulaan ja sain kutsun peremmälle.

Lääkäri katseli kättäni. Selvä tulehdus. Kortisonia ei viitsi laittaa, se on niin kahdeksankymmentälukua. Fysiologi antaa sen sijaan jumppaohjeita. Komiaa. Ai niin, vielä tämä, lääkäri sanoi. Vuotta aikaisemmin tehdyn kokonaisvaltaisen kolmekymppistutkimuksen tiedot jäivät silloin katsomatta. Mutta katsotaan niitä nyt.

Lääkäri otti tulosteen koneelta.

Kaikki oli ok. Paitsi yksi asia. PSA-arvo.

Se nyt voi nousta monestakin asiasta. Hevosella ratsastamisesta. Pyöräilystä. Eturauhassyövästä.

(Minua tekee melkein huonoa vieläkin kun kirjoitan näitä sanoja.)

Mutta ei siinä mitään, sanoi lääkäri, otetaan kontrollikoe. Viikon verran saat odotella tuloksia.

Viikon verran. Viikon verran. Viikon verran. Tuon viikon ajan - kun mahdollisuus siitä, että olisin vakavasti sairas vihdoin konkretisoitui ajatuksissani - elin maanpäällistä purgatoriota. Kiirastulen odotusta. Aikaa, tilaa ja tunteita, joita en toivoisi kuin Isiksen johtajien appivanhemmille.

Sanalla sanoen: hyi hitto! mikä fiilis. Oikeasti, kuten sanotaan. Kauhua, paniikkia, epätoivoa, surua, lohduttomuutta, tyhjyyttä...ja välillä ihmeellistä, syvää, rajatonta iloa.

Tässä kohtaa, kuten usein kenties tapahtuu, tein joitain ideatason muutoksia. Sitouduin, jos tämä kääntyy parhain päin, lisäämään lapsikatrastamme vielä yhdellä. Syventämään meditaatiotani (koska se oli elokuvien katsomisen kanssa ainoa asia, joka auttoi tunnetilojeni kanssa elämisessä). Kirjoittamaan enemmän.

Viikko ei ollut aivan kulunut loppuun, kun sain tietää kontrollikokeesta.

Sain elämäni takaisin: arvot olivat normaalitasolla.

(voi hyvä luoja hyvä luoja luoja mikä tunne)

Soitimme ystävät kylään, rouva teki kakun ja joimme shampanjaa.

Ja niin elämä jatkui.

Teimme kolmennen lapsen.

Aloitin kirjoittamaan kirjaa.

Kaikki oli hyvin.

Ja nyt, vuotta myöhemmin, uusi kirjani ilmestyi. 

Sen nimi on Stressivapaa johtaja – 52 näkökulmaa henkilökohtaiseen kasvuun, itsensä johtamiseen ja viisaaseen elämään. Yritin saada siihen kaiken oleellisen, mitä olen tähän asti oppinut hyvästä, yksinkertaisesta ja tasapainoisesta elämästä. Olkoon se vaikka jonkinsorttinen manifestini. Opinkappaleeni. Perinteeni. Perintöni.

Näin sen itse ensimmäistä kertaa viikko sitten Akateemisessa kirjakaupassa. (voi mikä tunne!) Hyvässä seurassa. Katso vaikka kuvasta.

Jos tahdot, saat kirjastani ilmaisen näytteen käymällä täällä (tai olemalla jo mukana lukupiirissäni).