torstai 12. syyskuuta 2013

Paras kirjoitus muutoksesta, jonka olen lukenut

Käydessäni Lontoossa tämän vuoden alkupuolella ostin psykoanalyytikko Stephen Groszin kirjan. Filosofi Platonilta peräisin olevaan sitaattiin - "Vain tutkittu elämä on elämisen arvoista" - nimensä pohjaava The Examined Life - How We Lose and Find Ourselves koostuu tapauskertomuksista. Jokainen niistä opettaa jotain oleellista oman itsensä kadottamisesta ja löytämisestä. 

Kirjassa on yksi luku, jota pidän ehkä parhaana muutosta käsittelevänä tekstinä, jonka tiedän. 

Innostuin siitä niin, että päätin suomentaa sen tähän iloksenne. Toivon mukaan se saa lukijan pohtimaan muutoksen tekemisen ja tekemättä jättämisen hintaa. Aina muutos ei ole tarpeellinen; toisinaan asiat lipuvat omalla painollaan ohi. Joskus, kuitenkin, muutos on välttämätön. Se voi olla muutosta millä tahansa elämän alueella tai osa-alueella, joka patoaa energiaa ja lamauttaa omaa toimintakykyä - muutosta elämänalueilla, kuten: 


  • ihmissuhteissa
  • työssä
  • harrastuksissa

tai muutosta elämän täsmällisemmillä osa-alueilla, kuten muutosta esim: 

  • kyvyssä käydä tärkeitä keskusteluja
  • järjestää ajankäyttö viisaammin
  • omien tarpeiden tiedostamisessa
  • oman levon ja uusiutumisen priorisoimisessa
  • haastavien tilanteiden hallinnassa ilman stressiä

Joskus virran mukana meneminen on vain pelokkuuden ja elämän rintamakarkuruuden synonyymi. Kiertoilmaus ihmisyyden käpykaartiin siirtymiselle. Sievistelysana todellisuuden kieltämiselle ja olemattoman elämisen alkamiselle.

Tässä siis, näine esipuheine, Stephen Groszin kirjoitus teoksesta The Examined Life. Tekstin copyright on kirjoittajalla. Kaikki kauneusvirheet, jos sellaisia lukijan silmään osuu, ovat kääntäjän vastuulla.

***

Miten menetyksen pelko voi saada meidät menettämään kaiken  

Marissa Panigrosso oli etelätornin 98. kerroksessa juttelemassa kahden työtoverinsa kanssa kun ensimmäinen kone iskeytyi World Trade Centerin pohjoistorniin. Hän tunsi räjähdyksen siinä missä kuuli sen. Kuuma ilmavirtaus iskeytyi hänen kasvojaan vasten aivan kuin uuninluukku olisi avattu. Paniikki levisi aallon lailla hänen toimistoonsa. Marissa Panigrosso ei jäänyt sammuttamaan tietokonettaan eikä edes ottamaan laukkua mukaansa. Hän käveli lähimmän hätäuloskäynnin luo ja poistui rakennuksesta. 
 
Kaksi naista, joiden kanssa hän jutteli - toinen heistä oli samassa työpisteessä työskentelevä kollega - eivät poistuneet. ”Muistan lähteneeni paikalta, ja hän ei seurannut minua”, Marissa kertoi myöhemmin American National Public Radion haastattelussa. ”Hän oli puhelimessa. Ja sama juttu toisen naisen suhteen. Hän oli minua vastapäätä, puhui puhelimeen, eikä hän halunnut lähteä.”

Itse asiassa monet ihmiset Marissa Panigrosson toimistossa eivät välittäneet palohälytyksestä eivätkä siitä, mitä he näkivät tapahtuvan sadan metrin päässä [131 feet] sijaitsevassa pohjoistornissa. Jotkut menivät kokoukseen. Marissa ystävä, nainen nimeltä Tamitha Freeman, kääntyi takaisin käveltyään alas muutaman kerroksen matkan. ”Tamitha sanoi: ’Minun on palattava hakemaan lasteni valokuvat’, eikä hän enää päässyt ulos.” Puhelimessa puhuneet naiset ja kokouksen lähteneet ihmiset menettivät myös henkensä. 

Niin Marissa Panigrosson toimistossa kuin monessa muussakin World Trade Centerissa sijainneessa toimistossa ihmiset eivät menneet paniikkiin eivätkä kiirehtineet karkuun. ”Se vaikutti minusta omituiselta”, Marissa sanoi. ”Sanoin ystävälleni: ’Miksi kaikki vain seisoskelevat paikallaan?’”
 

Se, mikä vaikutti Marissa Panigorssosta omituiselta on itse asiassa yleinen sääntö. Tutkimusten mukaan ihmiset eivät ryhdy välittömään toimintaan palohälyttimen soidessa. He juttelevat keskenään ja yrittävät selvittää mistä on kyse. He seisoskelevat. 
 

Tämä lienee selvää jokaiselle, joka on osallistunut paloharjoitukseen. Sen sijaan, että poistuisimme rakennuksesta, me odotamme. Odotamme lisävinkkejä - savun hajua, tai neuvoa joltain, kehen luotamme. Mutta monet eivät liiku vaikka saisivatkin lisää informaatiota. 56 ihmistä kuoli Bradfordin Valley Parade-jalkapallostadionin tulipalossa vuonna 1985. Television kuvanauhan tarkastelu osoitti myöhemmin, että fanit eivät reagoineet välittömästi, vaan jatkoivat sekä ottelun että tulipalon katselemista eivätkä liikkuneet uloskäyntejä kohti. Tutkimus on myös toistuvasti osoittanut, että vaikka liikkuisimmekin, teemme sen vanhojen tapojemme mukaisesti. Emme luota hätäuloskäynteihin. Yritämme lähes aina poistua huoneesta samasta ovesta, josta olemme huoneeseen tullutkin. Tutkinta paljasti Kentuckyn Beverly Hills Support Clubin kuuluisassa ravintolapalossa, että monet asiakkaista pyrkivät maksamman laskunsa ennen poistumista ja kuolivat jonoon. 
 

Työskenneltyäni kaksikymmentäviisi vuotta psykoanalyytikkona voin sanoa, että tämä ei yllätä minua. Me vastustamme muutosta. Sitoutuminen pieneen muutokseen, jopa sellaiseen, joka on selvästi omaksi parhaaksemme, on usein pelottavampaa kuin vaarallisen tilanteen huomiotta jättäminen. 
 
Olemme kiihkeän uskollisia omalle näkemyksellemme maailmasta, omalle tarinallemme. Haluamme tietää mihin uuteen tarinaan astumme ennen kuin poistumme vanhasta. Emme halua uloskäyntiä elleme tiedä täsmälleen minne se meidät vie, edes – tai ehkä etenkin – hätätilanteessa. Tämä on totta, haluan lisätä, olimme sitten asiakkaita tai analyytikkoja. 
 
Olen miettinyt Marissa Panigrossoa monet kerrat sen jälkeen kun kuulin hänen tarinansa. Kuvittelen häntä toimistossaan. Näen hänen tietokoneruutunsa, suuret ikkunat. Haistan aamuiset tuoksut, kahvin ja hajuveden, ja sitten - ensimmäinen räjähdys. Näen miten hän kävelee hätäuloskäynnin luo ja lähtee pois. Näen miten hänen kollegansa jäävät seisoskelemaan paikoilleen. Tamitha Freeman lähtee, ja palaa sitten parin minuutin kuluttua takaisin hakemaan valokuvia lapsistaan. Näen itseni siellä - etelätornissa - ja pohdin mitä minä olisin tehnyt? 
 
Haluan uskoa, että olisin lähtenyt Marissa Panigrosson mukana, mutta en ole siitä niin varma. Olisin ehkä ajatellut, että ”pahin on jo ohi”. Tai ehkä olisin ajatellut miten tyhmältä tuntuisi tulla seuraavana päivänä takaisin töihin ja huomata, miten kaikki muut olisivat jääneet työpisteidensä ääreen jatkamaan töitään. Ehkä joku olisi sanonut minulle: ”Hei, älä lähde. Lentokone osui pohjoistorniin - etelätorni on varmaan koko New Yorkin turvallisin paikka” - ja olisin jäänyt. 
 
Me epäröimme muutoksen edellä, koska muutos merkitsee menetystä. Mutta ellemme hyväksy jonkinlaista menetystä - Tamithalle se olisi tarkoittanut hänen valokuviensa menettämistä - voimme menettää kaiken. 
 
Ajattele vaikka Mark A:ta, 34-vuotiasta miestä, joka on juuri löytänyt kiveksestään möykyn, mutta ei halua nähdä lääkäriään ennen kuin on käynyt Kreikan lomallaan. Sen sijaan, että menisi vaimonsa varaamalle lääkärin vastaanotolle,  Mark käy hoitamassa muita asioita: aurinkorasvaa ja t-paitoja lapsille matkaa varten. ”Tuskin se mitään vakavaa on”, hän sanoo. ”Katsotaan sitten kun tullaan takaisin.” Tai sitten Juliet B, 36-vuotias nainen, joka on ollut seitsemän vuotta kihloissa avioliiton ulkopuolisia suhteita ja prostituoituja harrastavan miehen kanssa, joka vielä kiusaa asiakkaitaan ja työtovereitaan. ”En voi jättää häntä”, Juliet sanoo. ”Minne minä menisin? Mitä minä tekisin?”. 
 
Mark A ja Juliet B kuulevat palohälyttimen soivan. Molemmat ovat ahdistuneita tilanteestaan. Molemmat haluavat muutosta. Jos eivät, miksi kertoa siitä psykoanalyytikolle? Mutta molemmat ovat jääneet seisomaan, odottaen - niin, mitä?


Ote kirjasta: 

Stephen Grosz, The Examined Life - How We Lose and Find Ourselves, Lontoo: Chatto & Windus, 2013, s. 121–124

Kuva: Freedigitalphotos.net / Aduldej