perjantai 20. toukokuuta 2011

Elämäntyö tuntuu munaskuissa

Istun tietokoneen edessä. Minulla on kiire. Minulla on velvollisuuksia, jotka ovat ristiriidassa keskenään. Mitä teen?

Nostan katseeni seinässä olevaan kalenteriin. En ole nähnyt sitä ennen. Kalenterissa on miete:

"Säilytä kiinnostus elämäntyöhösi, olipa se kuinka vaatimatonta tahansa. Se on todellista kiinteää omaisuutta ajan ja onnen vaihteluissa."

Miete on hyvä. Se muistuttaa minua siitä, kuinka vaikeaa on löytää, pitää yllä ja kehittää itsessään sitä, joka tuottaa automaattisen, luonnollisen tyydytyksen tunteen. Työ, joka on oman minuuden heijastus, on vaikeaa ottaa vastaan. Toisinaan siksi, että se on niin suurta. Toisinaan siksi, että se on niin pientä.

Ihmisen mieli perustuu pelkoon. Pelkoa on kahdenlaista: liian suuren taakan pelkoa - pelkoa siitä, että annettu vastuu on raskas kantaa - ja liian mitättömän taakan pelkoa: pelkoa siitä, että ei näytä hyvältä muiden ja itsen silmissä. Molemmat pelot ovat olemattomia.

Paulo Coelho sanoo muistaakseni jotenkin näin, että ihmiselle ei ole koskaan annettu unelmaa ilman keinoja sen toteuttamiseen. Työtä sen eteen joutuu kyllä tekemään. Mutta keinot ovat olemassa.

Pelko siitä, että oma elämäntyö olisi liian raskas tai liian kevyt on mielen tapa välttää itsensä kohtaamisen vastuuta. Tuo vastuu on joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin kohdattava. Se, että mieli kokee oman työn liian "pienenä" tai liian "suurena" ei kerro työstä itsestään mitään. Mielestä se sen sijaan kertoo paljonkin.

Oman elämäntyön löytää helpoimmin siten, että se on jotain, joka tuntuu hyvin aidolta ja omalta itseltä. Löydöksen aitous varmistuu silloin, kun mieli alkaa kertoa tarinaa löydöksen mitättömyydestä tai valtavuudesta; sen olemattomuudesta tai liiallisen raskuuden sävyttämästä toteuttamisesta.

Elämäntyön kohtaaminen tuntuu munaskuissa. Se on vanha kansanviisaus, joka kertoo että sen, mikä on aitoa kohtaa koko olemuksellaan. Ei ainoastaan päällään tai sydämellään tai vaistollaan, vaan koko olemuksensa jokaisella solulla.

Ja veikkaanpa, että tunnistamme tälläkin hetkellä oman elämäntyömme juuri noin; uskottelemme vain itsellemme toisin.