maanantai 2. toukokuuta 2011

Miksi en pysty tähän yksin

Olen heikko. En pysty tähän yksin.

Tarvitsen muita. Tarvitsen apua. Tarvitsen ulkopuolisia silmiä näkemään minut.

Tarvitsen ääntä, joka toistaa minulle omani. Tarvitsen älyä, joka näkee omat puutteeni. Tarvitsen tunnetta, joka heijastaa minulle kylmyyteni.

En pysty muuttumaan omien neuvojeni varassa. Omat neuvoni ovat omiani, omasta havaintokehästäni ja sen puutteista peräisin. Tarvitsen toisen apua.

En kuitenkaan pyydä apua. En tee sitä, koska uskon, että omat neuvoni riittävät.

Ne eivät riitä. Enkä usko sitä. Niinpä pusken eteenpäin, kunnes uusi seinä tulee vastaan.

Seinä on tienhaara, jolloin minulla on mahdollisuus valita: jatkanko oman havaintokehäni ja nykyisen minäni varassa, vain valitsenko tuntemattoman, vaikean ja mahdollisesti uuteen olemisen tapaan johtavan tien?

Usein valitsen tutun tien. Tuntemattoman pelko ja vaivannäkö puistattavat minua. Puistatuksen ja pelon hinta on samojen ongelmien ilmaantuminen yhä uudelleen.

Tuolloin minulla on taas kaksi vaihtoehtoa: valitsenko pelkojeni selittelyn, tukahduttamisen ja kieltämisen, vai kohtaanko ne tietämättömänä, yrittäen pysyä niille avoimena, vaikka avoimuus pelottaakin niin hemmetisti?

Jokainen kerta, kun elämä heittää tielleni samat vanhat ongelmat, voin astua joko kohti kasvua tai taantua kohti selittelyä.

Seuraavalla kerralla yritän muistaa olla tietoisena valinnan edessä. Seuraavalla kerralla, tässä hetkessä, yritän olla avoimena saman vanhan ongelman tuomalle uudelle viestille. Seuraavalla kerralla yritän olla taantumatta, ja astua kohti uutta, tuntematonta, tietämätöntä tietä.