lauantai 9. huhtikuuta 2011

Sapluunoista

”Minua pelottaa sapluunat, jotka yrittävät selittää ihmistä”, sanoi keskustelukumppanini langan toisessa päässä. Olin kertonut kirjoittavani kirjaa, joka lähestyy johtamista integraalisesta lähestymistavasta käsin. Hän puhui oman sapluunansa kautta. Yritin selittää omaani.

”Integraalisen viitekehyksen perusajatus on se, ettei mitään tärkeää ihmisestä saa unohtaa”, vastasin. ”Esimerkiksi psykologian monet koulukunnat”, jatkoin, ”lähestyvät ihmistä omasta näkökulmastaan. Jos psykologinen hoitomuoto painottaa keskustelua, se on yksipuolinen. Jos terapia painottaa asiakkaan omia oivalluksia, se on yksipuolinen. Jos terapia painottaa suuren kokonaisuuden hahmottamista, se on yksipuolinen. Jos terapia painottaa tuloksia, muutoksia ja tekoja, se on yksipuolinen.”

”Yksipuolisuus sinällään ei ole huono asia. Kaikki nuo näkökulmat ovat tärkeitä. Ongelmallisia ne ovat vasta silloin, kun ne pyrkivät selittämään koko ihmistä omista lähtökohdistaan”, sanoin.

Muistelin omaa tutustumistani integraaliseen filosofiaan. Ensimmäiset vuodet sen huumaamana olin varmasti ylimielisintä ja ärsyttävintä seuraa, mitä kuvitella saattaa. Ajattelin, että minulla on vastaukset kaikkeen. Niin minulla olikin, tavallaan. Yritin sovittaa kaikkea näkemääni omaan sapluunaani, joka (puolustukseksi sanottakoon) sattui kyllä olemaan todennäköisesti kattavin mahdollinen vaihtoehto.

Oli sapluuna kuinka kattava tahansa, sen kanssa voi aina tehdä vahinkoa. Koska emme kuitenkaan voi välttää tarkastelemasta maailmaa viitekehyksen kautta, kannattaa tuon kehyksen olla niin laaja ja niin syvä kuin mahdollista.

Oma sapluunani on integraalinen. Se yksinkertaisesti pyrkii ottamaan kaiken oleellisen huomioon. Se pyrkii olemaan pelkistämättä yhdestä näkökulmasta syntyneitä arvokkaita totuuksia toiseen näkökulmaan. Ja, nyt voin sanoa ajan hiomana ja lähimmäisteni hiostamana, se on myös toivottavasti vähemmän suvaitsematon omassa laaja-alaisuuden vaatimuksessaan kanssaeläjiäni kohtaan.

”Sinun kanssasi on hauska puhua”, sanoi keskustelukumppanini ennen kuin hammaslääkärin pora katkaisi keskustelumme. Kiitos. Tuota en olisi varmasti kuullut viitisen vuotta sitten, kenenkään suusta.