perjantai 1. huhtikuuta 2011

Psykoterapia ei ole ainoa vaihtoehto

Radio Suomi uutisoi tänään, miten psykoterapian suosio on jälleen lisääntynyt. Syynä on osittain lakimuutos, joka mahdollistaa terapiaan pääsyn entistä useammille. Psykoterapiaa tuetaan Kelan rahojen turvin nyt kaikille halukkaille.

Psykoterapian asemaa ihmisen elämäntilanteen helpottajana ei juurikaan kyseenalaisteta, vaikka sen tehokkuudesta ei ole kiistatonta näyttöä. Lisäksi pitäkestoinen terapia on usein kallista ja vaatii paljon aikaa.

Onko psykoterapialla sitten vaihtoehtoja? Parempi kysymys voisi olla: tuleeko sillä olla vaihtoehtoja? Mielestäni tulee.

Terapian vaihtoehtojen tulee perustua samaan tarpeeseen, jonka vuoksi ihminen hakeutuu terapiaan: eheytymiseen. Tämä eheytyminen voi koskea ihmissuhteita, henkilökohtaista elämää, tavoitteita, toiveita tai elämänhallinnan kokemusta. Vaihtoehdot eivät saa viedä terapialta sen varsinaista osaamisaluetta: mielenterveyden häiriöiden korjaamista.

Tämä alue on periaatteessa hyvin marginaalinen. Vain pieni osa ihmisistä aidosti kärsii mielenterveyden perusteita järkyttävistä häiriöistä. Psykoterapiakulttuurin levinneisyys on kuitenkin medikalisoinut sellaisetkin ihmisen olotilat, jotka eivät tarvitse hoitoa, vaan vaalimista.

Monet häiriöksi leimatuista syistä, joiden vuoksi terapiaan hakeudutaan, voivat yhtä hyvin olla merkkejä kasvusta. Ongelmien herääminen ihmissuhteissa, parisuhteessa tai oman elämän perustavanlaatuisssa kysymyksissä (onnellisuus, tyytymättömyys, elämänmuutos, pelko, ahdistus, masennus, ja niin edelleen) saattavat heijastaa tarvetta henkilökohtaiseen kasvuun ja omien kehitysmahdollisuuksien täyttämiseen. Masennusta ei aina tarvita tulkita häiriönä; sen voi nähdä myös merkkinä elämän tienhaarassa olemisesta.

Psykoterapian yksinoikeus ihmisen eheyttämiseen saattaa käydä kalliiksi yhteiskunnalle ja pitkäksi, riskialttiiksi sijoitukseksi oman elämänlaadun parantamiselle. Vaihtoehtoja, kuten filosofista vastaanottoa lyhytkestoisen terapian rinnakkaisena auttamismuotona, tulisi tuoda esiin. Niiden käsittäminen "luontaislääkityksenä" voi olla viisasta usein lääkehoidolla tehostettavan terapian luonnonmukaisena vastineena.

Merkityksen ja elämänhallinnan kriisit nousevat pohjimmiltaan hyvin filosofisesta ja jokaista ihmistä yhdistävästä ongelmasta: "Miten elää?". Vastausta siihen ei saa monopolisoida vaikka valtio sitä tukisikin. Silloin ollaan lähellä antiutopistista eheyttämismonopolia, jossa luonnollinen reaktio elämisen haasteeseen nähdään häiriönä, joka tulee poistaa; ei kysymyksenä, jota tulee vaalia ja kehittää.