perjantai 18. helmikuuta 2011

Miten tulla toimeen itsensä kanssa, osa 1

Kaikken vaikeinta on sietää itseään.

Tiedättehän: sellasina päivinä, kun omat tottumukset taas kerran tulevat oman kasvun esteeksi. Sellaisina päivinä tekee mieli heittää tavaroita seinään, huutaa ja soittaa äidille. Yleensä samaan aikaan.

Kuluneiden kuukausien ajan olen ollut jatkuvasti kiireessä. Tuo kiire tulee esiin kaikkein selvimmin aamupäivisin kun lähden viemään hieman alle kolmevuotiastamme päiväkotiin. Hotkin aamiaisen liian nopeasti; puen lapsen sen sijaan, että hän saisi pukea itsensä; vedän poikaa pulkassa kuin viimeistä päivää. Ei kiva, eikä hyvä.

Joka aamu totean itselleni, että nyt tämä saa riittää. Tulee hyvä ja minä rauhoitun ja tämä kiire saa jäädä. Eikä mikään muutu.

Mikään ei muutu sen takia, että yritän poistaa oiretta, en sen syytä.

En halua poistaa syytä sen takia, että rakastan sitä. Vihaan oireitani; rakastan niiden aiheuttajaa, ja tämän vuoksi on niin vaikea tulla itsensä kanssa toimeen. Kun toinen jalkani painaa kaasua, toinen painaa jarrua.

Kun osaan peruuttaa tilanteessani taaksepäin, voin nähdä mikä oikeastaan ongelmani on. Se ei ole kiire, vaan halu tehdä monta asiaa samaan aikaan. Aamuisin, jolloin käytössä oleva aika antaisi minulle mahdollisuuden joko syödä rauhallisesti aamupalaa tai antaa pojan harjoitella pukemista, haluan tehdä molemmat. Se ei onnistu. Minun pitää valita. Ja minä inhoan valintoja: haluan kaiken, mieluiten samaan aikaan.

Inhoan valintoja, koska haluan näyttää kiireiseltä. Se antaa vaikutelman siitä, että tekemisissäni on järkeä. Haluan tekemisteni näyttävän järkeviltä, koska en sisäisesti luota siihen, että ne ovat järkeviä. Iso olettamus tämän piilotetun sitoumuksen taustalla siis on: luotan itseeni vain, jos saan toisten hyväksyntää.

Niin kauan kun emme testaa isoja olettamuksiamme, olemme sodassa itseämme vastaan. Käymme sotaa oireiden poistamisen ja oireiden syyn haluamisen välillä. Ja niin kauan kun sodimme itseämme vastaan on hyvin vaikea tulla itsensä kanssa toimeen.